Ollia oksetti. Häntä hymyilytti. Tämä se maistui elämälle. Sunnuntai-aamuinen herääminen oli erilainen kuin kaikkien muiden päivien paluu unesta. Unetkin olivat lauantain ja sunnuntain välillä, mitä olivat.
Kello oli seitsemän aamulla, vielä 10 tuntia. Sitten tämä helpottaisi. Tuska muuttuisi jännitykseksi, sitten valppaudeksi ja lopuksi – aina – iloksi. Olli oli asetellut vaatteensa penkille valmiiksi jo edellisiltana. Hän puki ne päälleen hitaasti ja huolellisesti. Tarkoituksella. Vasen sukka ennen oikeaa, se oli tärkeää. Kenkien kohdalla oli toisin, oikea aina ennen vasenta. Jotkut hänelle naureskelivat näitä pinttymiä, mutta Olli ei välittänyt. Ei ollut olevinaan moinaan. Olihan hän itsekin naureskellut muiden taikauskolle aikanaan, ennen kuin sitten huomannut olevansa samassa kuviossa. Olisihan ollut helppoa vain lopettaa tekemästä niin kuin teki. Mutta ei nyt, ei tänä sunnuntaina eikä tässä tilassa. ”Mitä pahaa siitäkin muka seuraisi, ei kai sukilla tunteita ole”, Maijakin oli hänen harmittomia pakkomielteitään tuskaillut. Niinpä. Mitä pahaa, sitä ei voinut tietää. Mutta mitä hyvääkään? Tyytyväisenä Olli huomasi toimivansa edelleen kuin hyvin ohjelmoitu kone.
Vaatteiden laitto oli helppoa. Ainakin, jos aamupalaan vertasi. Mikään ei maistunut, mutta Olli tiesi, että syötävä oli. Enemmän kuin tarpeeksi. Kaikki kuluisi kyllä. Aamupäivä kulki hitaasti, kuin kellon vieteristä olisi voima poissa. Olli teki yhtä, sitten toista. Mitä hän ajatteli? Ei varmaankaan mitään joka olisi ollut niin jatkuva ja ehjä, että se olisi kelvannut varsinaiseksi ajatukseksi. Pätkiä sieltä, toisia tuolta.
Olli yritti olla ajattelematta iltaa. Ei se onnistunut. Sitten hän yritti ajatella sitä, suunnitella. Ei sekään luontunut. Ajatus karkasi, palasi, meni taas menojaan. Jalatkin olivat levottomat, niin myös silmät ja kädet. Lehti auki, pari juttua, lehti kiinni. Käynti parvekkeella, muutama käsien heilautus. Takaisin sisään, tavaroiden järjestelyä.
Ruokaakin piti vielä syödä, vaikkei sekään maistunut. Kellon käydessä kahteentoista lautanen oli tyhjä, ja niin oli mielikin. Siitä eteenpäin tuska alkoi hellittää. Enää viisi tuntia. Olli yllätti itsensä kuulemassa jostain kantautuvaa yksinkertaista melodiaa. Tai yllätti ja yllätti. Satoja kertoja tuo ääni oli tullut, ja aina tähän aikaan. Ja aina pään sisältä. Tai sydämen, kuka näitä tiesi – Olli ei ainakaan, kun ei ollut musiikkimies. Iltapäivällä Ollista ei juttumieheksi juuri ollut, ainakaan kuuntelijaksi. Välillä hän huomasi pitävänsä pitkiäkin jutteluita niistä ja näistä, kunhan joku muu aloitti juttelun. Ja kunhan se ei ollut mitään ajattelua vaativaa. Suu pystyi käymään, ilman keskittymistä kuulijaan tai asiaan.
Kymmentä vaille viisi. Olli istui omalla paikallaan. Nyt eivät enää tunnit mataneet, vaan minuutit, ja sitten sekunnit. Aina, kun seinäkellon viisari liikahti, Olli tunsi miten paine alkoi hellittää, ahdistus muuttuisi energiaksi. Päämäärättömyys tavoitteeksi ja tahdoksi. Vain aika ja kiinni oleva ovi olivat enää esteenä.
Viimeinen viisarin liikahdus vielä. Sitten se tuli. Yksinkertainen sävelmä, mutta tarttuva. Satoja kertoja se oli kuultu, mutta aina se toimi. Kyllästyttänyt ei koskaan. Olli nousi ylös.
Hän oli valmis. Oli aika. Olli suoristi itsensä ja pyöräytti olkapäitään. Varvisti ja katsoi kättään, se ei vapissut. Se oli luja, mutta rento. Olli kuuli jo mielessään mitä kohta seuraisi: ”Kotijoukkue tänään, numerolla yksi: Olli Koivunen.” Hän oli valmis kentälle. Hän meni passiin heti oven taakse, niin kuin aina. Kymmenen sentin takana oli elämä.
Ovi aukesi.
– Mitä se Olli hymyilee?, oven avannut hoitaja kysyi, vaikka hyvin tiesi. – Onko hyvä päivä tänään?
– Paras! Olli vastasi ja hymyili takaisin.
– Ruokakello se on aina Ollin mieleen. Se onkin joululounas tänään.
Juha ”Palma” Saukkonen
