Suomalainen urheilukulttuuri on ollut sankarikeskeistä. Suomea on juostu maailmankartalle. On kaaduttu, noustu ja voitettu. Tervanevaa ja havuja. Myyttisiä voittajia ja vielä myyttisempiä kakkosia.
Jotain on silti muuttunut. Olemme oppineet arvostamaan miehiä ja naisia sankareiden takana. Olemme siirtyneet amerikkalaistyylisesti sankarivalmentajien aikaan. Jos joku Huuhkaja-hahmo ei saa maitolitraansa kaupasta rauhassa hakea, se on päävalmentaja Kanerva. Susijengin pelaajia tulee ja menee, mutta diplomiekonomi Dettman jatkaa peräsimessä. RD on MC (Master of Ceremonies). Maakunnallisella tasolla voimme muistella ja/tai seurata lätkä-Erkkaa, pesis-Nallea, koris-Merviä, pikajuoksu-Petteriä, keihäs-Karia.
Mitä meiltä jää huomaamatta? Se, että jokaisen käänteentekevän valmentajan tärkein työkalu on urheilija, joka on valmis muutokseen. Joukkuelajeissa kyseessä voi olla yksi pelaaja, joka ei välttämättä ole joukon paras tai lahjakkain. Tai sitten on. Mutta nämä urheilijat tekevät valmentajan sanan lihaksi. Tämä juttu kertoo kolmesta keskisuomalaisesta urheilijasta, jotka olivat viemässä lajiansa, seuraansa ja joukkuettaan uudelle tasolle esimerkillään. Voiko heitä videoanalyysien ja valmentajakoulutuksien aikakaudella tulla lisää? Onko edes tarvetta? Päätelkää itse…
Rami
”Minun serkkupojat on Jyskässä pelailleet…”. Näillä legendaarisilla sanoilla Vilho ”Ville” Hirvi antoi panoksensa Kirin 70-luvun alun kriisin (putoaminen suomensarjaan ja täysin uuden joukkueen kasaaminen) ratkaisuun. Nuo serkkupojat olivat koppariveljekset Raimo (s. 1952, k. 2016) ja Jorma Hirvi. Toki samalla ovenavauksella tulivat myös liikunnanopettajaopiskelija Tapio ”Rehu” Rauhamäki ja pelinjohtaja Reijo ”Hepeli” Salo ja myöhemmin muun muassa taiturimainen Kalevi Luoma ja räiskyvä Ossi Rajala, mutta pesäpallon ja Kirin urheilullisuus nousi uudelle tasolle ennen kaikkea Raimo Hirven esikuvan vetämänä.
Keski-Suomen yleisurheilutilastoista löytyy Hirven 70-luvulla hyppäämät 704 ja tuuleen 711 ilman varsinaista lajiharjoittelua saatikka herkistelyä. Mondolta ne eivät lähteneet. Hyppääjänsä fyysisestä kapasiteetista se kertoo paljon. Hyppääjän tulee olla kunnossa ajoittain, palloilijan pari kertaa viikossa. Rami Hirvelle se sopi. Hirvi oli urheilija ennen Kiri-uraansa, sen aikana ja sen jälkeen. Tapio Rauhamäki aloitti pesäpallon muutoksen tarkaksi ja tavoitteelliseksi ohjatuksi prosessiksi – mallioppilaanaan Rami. Pian tuli tutuksi mantra, jonka mukaan Kirin pesäpallojoukkue oli fysiikaltaan edellä jääkiekkomaajoukkuetta. Tuo mantra tuuditti ajan kanssa Kirinkin Ruususen uneen, ja seuraavissa kehitysaalloissa oltiin jo jäljessä.
Jyväskyläisen pesäpalloaarteiston ikonisimpia kuvia on Suomen nopein haastemies Raimo Hirvi numero ykkönen hihassaan lyömässä kentällemenopomppua. Kuvasta välittyvä voima on samalla brutaali, mutta hallittu, pallolle ja vastustajalle jää vain lyödyn rooli. Joku voisi sanoa, että Raimo Hirvi ei ollut taitolajin pelaajaksi kovin taitava. Ei ollutkaan, Rami teki vain sitä mitä osasi, ja varmisti harjoittelullaan, että myös osasi sen, mitä teki. Taito sekin. Voiko valmentaja enempää pelaajaltaan pyytää? Ilmeisesti ei, kun yksi joukkueen hiljaisimmista kelpasi kapteeniksikin.
Kuvaava esimerkki eri aikakausien muutoksista on Ramin viimeiseksi HoNsUn paidassa jäänyt ykkössarjan ottelu. Alkuverryttelyn aikana Rami totesi kopparitoverilleen: ”Sama, mitä tapahtuu, mutta tuo paksu poika ei lyö yhtään juoksua.” Ottelu ehtikin vanheta useamman minuutin ennen kuin Unto Väisänen pamautti hitsauslasit päässä jalostetulla viistomailallaan ottelun ensimmäisensä. Ja sitten toisen…Ja sitten…
Joke
Tuokiokuva. Paikka: Monitoimitalo, Jyväskylä Aika: n. 1984.
Kaksi urheilijaa pelaa one-to-one eli mies miestä vastaan -koripalloa. Kerran toisensa jälkeen toinen yrittää ajaa korille tai nostaa toisen lattiasta ennen aikojaan saadakseen sitten helpon heiton. Hiki virtaa, armoa ei anneta. Ei sitä kyllä pyydetäkään. Parketilla tanssivat – tai miekkailevat – tuleva futismaajoukkueen kärkipelaaja, monilahjakkuus ja elämäntaiteilija Kimmo Tarkkio ja HoNsUn ja korismaajoukkueen sydän, harjoittelijalahjakkuus Jouko Heikkinen.
Äänekoski on tuottanut urheilun maailmaan pikkujättiläisen eli Jorma Kinnusen ja Tokion 1964 olympiakoripalloon 202-senttisen paikallisjättiläisen hookheittäjän Uolevi ”Uokki” Mannisen. Herrasmies Manninen oli paitsi korinaluksen myös yleisurheilun hallitsija, ottelemisen lisäksi mies kierähti korkeudessa vain kämmenenleveyden alle oman pituutensa. Kämmen toki on tässä vertauksessa Mannisen oman. Toisesta Äänekosken kansallislajiksi laskettavan koripallon hahmosta on vaikea sanoa: Tekikö Äänekoski sittemmin niin Uudenkaupungin kuin Jyväskylän koripallon pelaajan roolissa uudelle tasolle nostaneen Jouko Heikkisen? Tekivätkö valmentajat kuten Sonkari ja Helimäki Jokea? Vai tekikö Heikkinen itse itsensä?
Koripallo eli pitkään kaksijakoisessa maailmassa – pelaaja oli joko iso tai taitava. Juuri kukaan ei ollut molempia. Ja jos oli siltä väliltä, niin eipä nimi juuri mieleen jäänyt. Niitä riitti, vähän tavan kansalaista isompia muttei korstoja, vaan jos taituruutta halusi niin piti odottaa Harlem Globetrottersin maailmankiertuetta. Jyväskylän anti koriskentille oli ollut ohkaista – kaunisheittoinen, mutta laiskanpulskea Matti Mattson Mikkonen sentään pääsi Hyvinkäälle pussittamaan kulmastaan.
Kun HoNsU lähti koripallossa nousuun, käytettiin alkuun yhtä vanhimmista urheilujohtamisen työkaluista: rahaa. Rahalla saatiin muun ohella lähemmäs kotiseutujaan jo kannuksensa ansainnut pelaaja, joka oli keksinyt, että ei-niin-pitkä ja ei-niin-taiturimainen pelaaja voi olla jaksavampi, kovempi, tasaisempi. Piti tehdä vain yksi asia hyvin. Harjoitella. Harjoitella niin kuin aikoi pelata. Pelata niin kuin oli harjoitellut. Alusta loppuun. Se tiesi mustelmia, itselle ja muille. Ja tuloksia. Keski-Suomessa ajoittain havaittujen maanjäristysten väitetään olevan jälkikaikuja Joke Heikkisen ja Anssi Rauramon taistelusta samasta pelipaikasta 80-luvun maajoukkueleireillä. Siviilissä Joke oli HoNsU-vuosinaan messuyhtiön (Hippoksen kuplahallien) hallipäällikkö. Kun työpäivä päättyi, päällikkyys jatkui 100 metriä pohjoisemmassa koripallosalissa. Jos asiat olisivat olleet vain hieman toisin, kaikki tämä olisi voinut tapahtua jalkapallossa!
Pepi
Jyväskyläläinen jääkiekkoilija oli pitkälle 70-luvulle profiililtaan pelimies – ykkösdivisioonaa tahkottiin luojan suomilla lahjoilla ja vartalollakin. Lahjakkaimmat ja työteliäimmät (Kuusela, Kankaanperä, Summanen) siirtyivät kirkkaampiin valoihin Hippoksen ulkojäällä tuulessa heiluvien hehkulamppujen alta. Olisi liian helppoa sanoa, että 80-luvun muutoksessa kyse oli olosuhteista: Jäähalli oli se puuttuva palanen muuten kuosissa olleeseen toimintaan.
Toinen selitys olisi peikkomainen flaksi valmentajarekrytoinnissa. Erkka Westerlundin kultasormet osuivat ensimmäisenä JyPiin. Hyviä selityksiä molemmat. Tarvittiin lahjakas ja hyvin valmennettu ikäluokka kirkkaimpana tähtenään Risto Kurkinen. Tarvittiin rohkeaa rahankäyttöä – hankintoja. Ja: Tarvittiin joukkueen sisäinen kivijalka, jonka isoin nurkkakivi oli Pertti Rastela (s. 1955), sarana vanhan ja uuden JyP-liiton välillä edustusjoukkuekausillaan 1975-1991. Ykkösdivisioonassa tehoja syntyi noin piste per peli Helmola-Näppi-Rastela-trion laidalla. SM-liigassa pistetahti oli harvempi. Joku voisi pitää sitä yllättävänä, kun vierellä oli Kurkista ja Järvelää ja kiekko suurimman osan aikaa vastustajan päädyssä. Rastela oli pelaajana isompi kuin kokonsa (180 cm), isompi kuin pisteensä ja kova olematta paha, kuten alhaiset jäähyminuutit kertoivat. Kaukalossa ”Pepin” rooli oli olla taitelijoiden takuumies, ei sentään ketjunsa jarrumies vaan iskunvaimentaja.
Pukukopissa ja harjoituksissa Rastela (joka kantoi muodollista johtajuutta eli kapteenin C:tä vain kahdella kaudellaan) oli malli, jolla huonon ja hyvän päivän ero oli minimaalinen. Suomen jämäkimmän haastemiehen toiminnallisen voiman tasostakaan eivät nykykiekkoilijat ole juuri parantaneet. Jos tehtävä oli tulla kiekon kanssa kulmaväännöstä ulos, valmentaja tiesi kyllä kenen toivoi sinne menevän. Jos tehtävänä oli tehdä näyttävä jalkakikka, valmentaja tiesi kyllä kenen ei toivonut sitä yrittävän. Jokainen voi laskea kumpia tilanteita on pelissä, kaudessa ja urassa enemmän. Erkka Westerlund tietää. Tiesi jo 35 vuotta sitten. Siksi numero 10 on hilattu Lähi-Tapiola Areenan kattoon. Työmaan kymppi.
Millainen olisi urheilun maailma ilman Rameja, Jokeja ja Pepejä? Erilainen varmasti. Tylsempi? Olisi, jos kaikki olisivat luotettavia, tasaisia, mallikelpoisia. Ei hätää, on meillä ollut taitureita ja kiitureita, veijareitakin ja kuumakallejakin. On ollut, on ja tulee olemaan. Mutta heistä toisemman kerran…
Juha ”Palma” Saukkonen
