Oodi raivolle härälle

Pesäpallohistorian eniten pääsarjaotteluita pelannut pelaaja, eniten arvo-otteluita pelannut pelaaja ja lajin historian paras pelaaja ovat yksi ja sama henkilö: Toni Kohonen.

Myytti

1990-luvun puoliväli, Pohjois-Karjala. Oman ikäluokkani Joensuun joukkue on hivuttautunut kansallisesti jo jotakuinkin kilpailulliseen asemaan leirien kilpasarjoissa, mutta Kiteestä emme saa edes hippaa. Ei saa tosin kukaan muukaan, sillä nuorisoleirin välierä keskeytetään juoksuerolla ja finaalin Kitee voittaa 15-3. Kiteeläisten kanssa jutellessa esiin nousevat kuitenkin aivan muut nimet, omaa ikäluokkaamme vanhemmat. Teinisensaatio Mikko Varonen ja nousua tekevä Saaren ekokynttilä Sami Partanen dominoivat pelaten kolmessa eri ikäluokassa aivan huipputasolla. Sitten esiin nousee nimi, jonka olen oppinut jo yhdistämään keskeiseksi osaksi Kiteen pesäpallon uutta tulemista. Petri Pennanen vakavoituu hetkeksi ja toteaa kunnioittavalla äänensävyllä: ”Kohonen…se on kyllä ihan käsittämätön jätkä”.

Olin istunut auton kyydissä Joensuun ja Kiteen välillä satoja kertoja ja pelannut paluumatkoilla isäni kanssa uudestaan milloin Pasi Pirisen, milloin Jukka Holttisen, milloin Eero Okkosen tai jonkun muun edesottamuksia, joita seurasimme kakkospuolen katsomon alariviltä. Sitten Kiteen pesäpalloon tuli suuri muutos, nuoria nostettiin esiin ja mitaleitta pääsarjassa taivaltanut seura lähti hakemaan uutta nousua omien huippulupausten kautta. Ensin esille nousivat Janne Monnin ja Olli-Jussi Makkosen kaltaiset nuoret ja lehdistötilaisuudesta otetussa kuvassa näin ensin sanomalehden sivuilla ja nyt myös kentällä todella lapsenkasvoisen pelurin josta olin kuullut niin paljon, mutta nähnyt niin vähän. Kitee ja Joensuu eivät pelanneet samaa sarjaa, edes niiden juniorit eivät pelanneet samaa sarjaa, seuroilla ei ollut nettisivuja ja junioripelien takia emme lähteneet 70 kilometrin matkaa kahta työtä tehneen isäni kanssa taittamaan.

Kuin raivo härkä

Kohosen noustua toden teolla edustusjoukkueen rinkiin seurajohdolla oli edessään eräs kaikkien aikojen pesäpallodilemmoista. Lautasen äärelle mahtuu vain yksi lukkari kerrallaan ja sille paikalle kuuluivat omasta mielestään sekä nuori ja nouseva Kohonen että eräs kaikkien aikojen lukkareista, Jukka Holttinen. Vanhemman valtiomiehen statuksella operoinut Holttinen päätyi syöttämään ja Kohonen paiskoi palloa kolmosvahtina avokämmenellä pompuista kohti kakkospesää lähes 25 vuotta ennen kuin Risto Ojanperä teki suoritukselle oikeutta todetessaan ”Taivas mikä sälli!”. Lopulta tilanteeseen löydettiin kompromissi, kun Kohonen vuokrattiin loppukaudeksi Ouluun päästämään höyryjä ulos ja tämän jälkeen edessä oli vallan vaihtuminen Holttisen jatkaessa loistokasta uraansa juuri Oulussa.

Se 21-vuotias Kohonen joka tuotiin silmiemme eteen Kiteen tehdessä nousua kohti sarjan kärkitiloja oli jotain mitä en ollut koskaan ennen nähnyt ja yleisöstä aisti etten ollut ainoa niin ajatteleva. Kiteen peleistä tuli pakollisia visiittejä, oli ohjelmassa lähes mitä tahansa sillä et koskaan voinut tietää mistä jäit paitsi. Kohonen oli silkkaa paloa, nuori ja nouseva haastaja jonka kaikista eleistä, ilmeistä ja teoista näki millaisella hallitulla raivolla tämä suoritti. Katsojasta tuntui kuin olisi seuraamassa jotain hyvin alkukantaisesta voimasta kumpuavaa rock-konserttia, jossa tunnelma nousi jatkuvasti korkeammalle ja esityksen päätähti jätti kropastaan kaiken kentälle illasta toiseen kun Kitee eteni historiansa ensimmäiseen runkosarjan voittoon.

Kohonen teki hämmentäviä liikkeitä, kuten vaikkapa eräänlaiseksi tavaramerkikseen muodostuneen numeron 2 polttamisen ykköstilanteessa. Kohonen sinkosi koukkunäpyn perään, kierähti heittääkseen kakkoselle ja kun lyöjä siirtyi kotipesän viivan tuntumaan mennäkseen heitolla ykköselle, Kohonen kierähti pallo kädessään ja löi kätensä kotipesään ennen kuin puoli kengänmittaa pesästä irti ollut lyöjä ehti edes tajuta mitä juuri tapahtui. Rantakenttä ulvoi ja päätähti itse istui hetken aikaa kentän pinnassa keräämässä voimiaan. Tämä parikymppinen lukkari teki kaikille selväksi, ettei mikään, MIKÄÄN, olisi hänelle mahdotonta kun hän raivosi kohti kahta asiaa: mestaruuksien voittamista ja sen todistamista, että hän oli paras.

Eläköön uusi kuningas

Pesäpallon kärvistellessä nousukautensa jälkeisessä mustassa hetkessä oli Kiteen muodonmuutos kypsynyt vaiheeseen, jossa se oli valmis nousemaan mestariksi. Kohonen itse oli jo moninkertainen arvo-ottelupelaaja, mutta syksyllä 1999 mestaruuspysti nousi ensimmäistä kertaa ilmaan kotiseura Kiteen Pallo -90:n riveissä. Saman kauden jälkeen Kohonen valittiin ensimmäistä kertaa Vuoden lukkariksi. Nyt Kohonen oli päässyt siihen mihin valtava polte oli miestä ajanut. Haastajasta tuli haastettu, metsästäjästä metsästetty. Jokaisella oli oma mielipide Kohosesta ja mieheen yhdistettiin sekä lempinimi että mystisyyttä ruokkineita tarinoita. Seurasiirrot, loppuottelut ja Itä-Lännet seurasivat toisiaan, mutta pinnan alla säilyi se tärkein: pelille nöyrä työ kameroiden ulkopuolella, harjoitusmäärät jotka olivat vuodesta toiseen vertailukelpoisia minkä tahansa urheilun kanssa. Kohonen ei yksinkertaisesti ollut valmis luovuttamaan valtikkaansa, lopettamaan omaa kehitystään tai hyväksymään koskaan häviämistä missään olosuhteissa.

Kohonen vei lukkarina pelaamisen uudella tavalla uudelle tasolle. Kaikessa kokonaisvaltaisuudessaan Kohosen pelaamisen suuruus oli siinä, että se näytti olympiatason urheilijan tekemiseltä kaikilla osa-alueilla. Kroppa pysyi jatkuvasti kunnossa, pohjat olivat hurjat ja pelaaminen valmisteltua ja mietittyä. Kuinka monta kertaa Kohonen olikaan pelannut pelit päävastustajia vastaan jo talvikaudella, miettinyt kenelle antaa minkäkin kaltaisen syötön, ollut askeleen edellä. Pelikäsityksestä kertoo kaiken miehen sisäpelirooli: pelissä on ollut koko Kohosen uran ajan palloa suuremmalla lähtönopeudella lyöviä pelaajia, mutta hyvin harvoja säännönmukaisemmin pelin kannalta oikeita ratkaisuja tekeviä pelaajia.

Ihminen nimeltä Toni

En tuntenut Toni Kohosta koskaan henkilökohtaisesti, niin eri tasoilla uramme pesäpallossa etenivät. Asuessani ja valmentaessani Helsingissä minua pyydettiin Pajulahden urheiluopistolle pitämään lukkaricampin fysiikkaharjoitteluosioita. Taktiikasta oli opettamassa tuolloin KPL:n pelinjohtajana toiminut Mikko Hylkilä ja lukkareita opettamassa KPL:n lukkari Toni Kohonen. Iltaisin leirin ohjelman päätyttyä majoituksessamme oli aikaa viettää vapaata ja treenien lisäksi ehdimme vaihtaa ajatuksia milloin mistäkin asiasta. Lukemattomien Itä-Länsien, mestaruuksien ja Vuoden lukkari -palkintojen takana oli kilpailuasetelman poistuttua erittäin maanläheinen Toni Kiteeltä.

Viikon puolivälissä huomasin avovaimoni tavoitelleen minua Helsingistä käsin useaan otteeseen päivätreenien aikana. Soitin takaisin ja sain kuulla hänen sairastuneen äkillisesti ja voimat täysin vieneellä tavalla, mikä oli ongelma sillä kaksi palveluskoiraamme tarvitsivat luonnollisesti runsaasti liikuntaa. Toistaiseksi emme olleet löytäneet ketään, kuka olisi voinut auttaa meitä hetkellisesti asiassa ja mietin että täytyykö minun lähteä käyttämään koirat Helsingissä lenkillä yli sadan kilometrin ajomatkan päästä. Yritin löytää ratkaisua ja Kohonen kuuli puhelinkeskusteluni majapaikassamme. Mietin seuraavaa siirtoa, kun kuulin äänen takaani.

– Hae ne koirat tänne
– Mitä? Ei, en minä…eikä tänne saa edes tuoda koiria, kysyin respasta jo sitäkin
– Ei kun haet ne koirat vaan tänne, minä hoidan homman niin että niille löytyy paikka ja pääset käymään päivällä lenkillä

Sillä hetkellä, vaikka aivoni raksuttivat pyrkien löytämään ratkaisun akuuttiin ongelmaamme, ymmärsin että siinä puhui mies sen kaiken pesäpallon jopa kokonaan uudelle tasolle vieneen julkisuuden takana. En koe sen olleen mitään erityiskohtelua, emme ole jääneet kalakavereiksi enkä toisaalta ole myöskään tuntenut itseäni koskaan fanipojaksi. Olen vain seurannut muiden tavoin ehkäpä kaikkien aikojen pesäpallotarinan kehittymistä ja tottunut kaikkien muiden tavoin siihen kiiluvasilmäiseen, ikuisesti nälkäiseen urheilijaan jonka ura voi hyvinkin jäädä vaille vertaistaan. Löysimme ratkaisun asiaan ilman tuota tarjottua liikettä, mutta ele jäi mieleeni. Seuraava kohtaamisemme tapahtui täysin yllättäen, pelikentän ulkopuolella. Tuolloin vastaani tullut Kohonen kysyi hymyillen, että miten koirillamme menee. Siinä oli inhimillisyyttä, jonka painoin mielelläni mieleni kätköihin.

GOAT

Ennen kautta 2021 741 runkosarjaottelua, joissa 49+794 lyötyä, 528 tuotua ja 3239 kärkilyöntiä. Näistä jokainen on top10-noteeraus omassa kategoriassaan lajin historiassa. 250 ylemmän loppusarjan sekä pudotuspelien ottelua, joissa 11+204 lyötyä, 172 tuotua sekä 999 kärkilyöntiä. Näistä ainoastaan kunnareiden määrä sijoittuu top7-listan ulkopuolelle ollen 11.

Vuoden pesäpalloilija ainoana pelaajana kolme kertaa. Kultainen räpylä pelaajien valitsemana parhaana ulkopelaajana seitsemän kertaa. Vuoden lukkari 13 kertaa. Itä-Länsi -edustuksia 22 ja esiintymisiä Superpesiksen loppuotteluissa 18. Kymmenen mestaruutta, 19 mitalia. Pesäpallon historiaan on piirtynyt Superpesiksen aikana toinen toistaan hienompia tarinoita huikeista tähtipelaajista niin naisten kuin miestenkin puolelta, urheilijoita joiden kyvyt olisivat riittäneet huipulle missä tahansa heidän valitsemassaan lajissa. Lajin suurinta nimeä valittaessa lista on kuitenkin lopulta lyhyt, se sisältää vain yhden nimen. Se nimi tullaan nostamaan esiin nyt kun mies ylittää ensimmäisenä tuhannen Superpesisottelun rajapyykin ja Kohosen ollessa ensimmäinen aktiivipelaaja, joka toimii arvo-ottelussa valitsijana. Se ei ole lajin perusarvojen halventamista, se on kenties askel eteenpäin ja se tuo lajille huomiota lähes kaikkien aikojen urheilutarjonnan keskellä. Ennen muuta se on sopiva kunnianosoitus kaikkien aikojen pelaajalle. Miehelle, jonka laittaisin lyöjäksi kotiutuslyöntikilpailuun jos siihen saisi valita viisi nimeä Superpesishistorian ajalta ja lukkariksi vastustajan viittä lyöjää vastaan. Toni Kohoselle.