Tämä on tarina kulttuurisen, historiallisen, sosiaalisen ja psyykkisen pääoman merkityksestä pallopelijoukkueen ja -seuran menestyksen takana. Tarina paikallisesta lajihistoriasta, jatkuvuudesta ja turvallisuuden tunteesta. Tarina tilastojen, glorian ja hypetyksen taustalla. Tarina, joka ei näy kaikille katsojille.
Hän on kasvanut vimpeliläisessä pesäpallokulttuurissa ja ollut uudentamassa sitä. Hänen isoäitinsä on voittanut Suomen Mestaruuden Vimpelin Vedossa. Hänen isänsä pelasi koko uransa Vimpelin Vedossa. Hän ei ole pelannut peliäkään muualla kuin Vimpelin Vedossa. Hän oli toki lähellä siirtyä Kankaanpäähän syksyllä 2011, ennen kuin paikalliset mesenaatit puuttuivat peliin ja laittoivat hänen sopimuksensa kohdilleen. Hän oli kokemassa surullisen uusintaottelun Superpesikseen noususta syksyllä 2002, hän oli seuraavana vuonna nostamassa Vetoa Superpesikseen, hän näki vaikean alkutaipaleen, uudet pelaajat ja joukkueen profiilinnoston. Hän pelkisti lyöntivalikoimaansa, sopeutui aina omaan rooliinsa ja alkoi tehdä tulosta.
Hänen sähköpostiosoitteensa alkuosa on viimeiset 20 vuotta ollut sahin.sulttaani. Hänellä oli neljä vuotta Facebookin profiilikuvan taustalla Kankaanpään Mailan logo. Kuvassa hän näyttää kieltä. Hänen WhatsApp-profiilissaan ei lue ”paikalla” tai ”salilla”, siinä lukee ”esikoulussa”. Hän ei lue keskustelupalstoja, hän ei välitä. Hän on paljasjalkainen ”vimpeläinen”, kuten paikalliset ilmaisevat. Hän on pelaaja ja persoona, jota paikalliset rakastavat. Hän on Saarikentän kakkospuolen katsomon lemmikki, koskematon kulttipelaaja. Hän vaihtaa ajatuksia kylänmiesten kanssa vakiopaikallaan Nelimarkan kahvilan terassilla, nuorempana hän teki sitä myös Sopupelin tiskillä – olihan hänellä ennen sunnuntain kello 13:n kotipelejä pelinjohdon määräämä lauantain ottovelvoite. Villien nuoruusvuosiensa jälkeen hän tapasi kumppaninsa, perusti perheen, rakensi talon ja rauhoittui.
Hän ei ole korkeasti koulutettu, hän tekee ahkerasti töitä. Hänellä on erinomaiset tunne- ja vuorovaikutustaidot, hänellä on tunneälyä. Hän on joukkuepelaaja – ei tavallisella määritelmällä koko ajan kannustamalla, tsemppaamalla, psyykkaamalla tai muita piiskaamalla. Hän ei juuri puhu ottelupalavereissa, hän ei katso ePesistä, mutta hänellä on toimivat patenttiratkaisut kuvioon kuin kuvioon. Hän rauhoittaa olemuksellaan joukkuetta, tilanteen vaatiessa hän osaa keventää. Hän vetää kerran/alkusähly ”lökilaksolat”, eli sirklaa taakse-sivulle, kerran/alkufutis hän kurottuu ottamaan pallon käsiinsä, ennen kuin potkaisee pallon. Epäonnistuneen pelin jälkeen hän ei syyllistä muita tai selittele, hän yliteatraalisesti haukkuu itsensä, keventää kireän tunnelman ja menee seuraavana päivänä Nelimarkan kautta golfaamaan.
Hän ei ole Vimpelin Vedon paras pelaaja. Hän paradoksaalisesti on joukkueen johtava pelaaja olematta joukkueen johtava pelaaja.
Hänen arvoaan ei mitata onnistumisprosenteissa, arvo-otteluedustuksissa tai palstamillimetreissä. Silti hän on kuin ohimennen voittanut kaksi lyöjäkuninkuutta ja saavuttanut lähes 1000 runkosarjalyödyn rajan. Itä-Länsi-edustuksia hänellä on ”vain” kolme, mutta hänellä on kolme Suomen mestaruutta ja 11 SM-mitalia.
Hänen lyöntivalikoimansa ja psyykeensä on kuin tehty syksyn koleisiin ja yksittäisten juoksujen lyömiseen. Hän olisi edelleen minun valintani ratkaisevan loppuottelun kotiutuslyöntikisan viimeiseen pariin ja tulos/ulos -tilanteeseen. Hän osaa lyödä joka puolelle kenttää, hän lyö riittävän kovaa, taitaa haastolyönnit, mutta hänen lyöntiratkaisunsa tulisi tässä tilanteensa olemaan kumura tapin yli, keskelle taakse tai 2-jatkeelle. Kaikki sen tietää, hän itsekin tietää, että muut tietävät, mutta kuten edellä mainittu, hän ei välitä – hän uittaa pallon väliin.
Vimpelin Vedon tärkein pelaaja on Janne Mäkelä.
